maanantai 31. lokakuuta 2016

Kaatosadetta

Perjantai "kirkastui" sateisena, ihan kuten oli ennustettukin.
Maisema oli harmaa, mutta eipäs se suuremmin haitannut.
Aamiainen ihan rauhassa, (kello oli vasta vähän yli seitsemän -kuten mainitsinkin tuli "automaatti"herätys viiden pintaan, siinä sitten loikoilun ja aamu-uutisten jälkeen suihkuun ja valmistautumaan päivään), tsekkaus keliin vielä terassilta.

 Harmaata on! Pilvet mataa alhaalla eikä ihmisiä oe juurikaan vielä liikkeellä.
Tuossa lähemmän altaan vasemmalla puolella muuten näkyy uusien, istutettujen puiden keskellä yksi pyöreälatvuksinen puu, se on "survival three", päärynäpuu, jonka jo luultiin kuolleen, mutta joka kuitenkin selvisi WTC:n raunioista. Nyt se on ympäröity metallikaiteella ja yksi suosituimpia kuvauskohteita alueella. Merkkinä uskosta, toivosta ja sinnikkyydestä.

 Ulkona siis satoi. Rankastikin välillä. Luvattu sadetta koko päiväksi.
 Hetken mietin, että olisko shoppailupäivä, josko vaikka parin korttelin päähän Centary21-outlettavarataloon vaiko mitä tekisi. Hetken haahuilin hoodeilla pienen matkasateenvarjoni kanssa, mutta totesin sen olevan ihan turhanen kapine. Siispä juurikin edellämainittuun kauppaan ostamaan kunnon sontsa ja sitten mietintämyssy päähän.

Olin lopulta jo metrolippua ostamassa, suuntana Rockefeller Center Middtownissa, kun tulinkin toisiin aatoksiin. Hittoako minä sinne metroon, miljoonan kosteannihkeän ihmisen keskelle hikoilemaan sateenvarjoja väistelemään. Kuumahan siellä metrossa tulee kun kaikki kosteus ja ihmiset pakkautuu samaan aikaan samaan paikkaan.
 Märkä olin jo, märkä tulisin edelleen olemaan, joten töppöstä toisen eteen!
Jalassa oli kuitenkin muovi-crocsit, joten mitä se nyt sitten haittaa jos jossain onkin vettä nilkkoihin asti? Ei mitään. Suunta pysyi samana, mutta päätin kävellä niin pitkälle kuin huvittaa ja ottaa sitten taxin loppumatkaksi. Päämääränä oli käydä katsastamassa josko löytäisin kummipojalle yhden paidan, joka oli keväällä lopppuunmyyty.

 Taxilla kuljin lopulta vain jokusen kilometrin, sitä vettä alkoi jossain kohden olla niin paljon, että jalat tuntui luistelevan kengissä ihan itsekseen, joten päätin hemmotella jalkaparkoja.
Perillä sitten pyörinkin hyvän aikaa esimässä liikettä, joka oli tähtäimessä, lopulta kun sen löysin ei paitaa ollut nytkään. Loppuunmyyty. Taaskin.

Uskomatonta, mutta alkoi ahistaa nuo niin kovin tutuiksi tulleet Rockefellerin ja Times Squaren tienoot! Liikaa ihmisiä, liikaa ääntä, liikaa tuoksuja. Onks minust tullut vanha, mitäääh?
Vai onko tosiaan noilla tienoilla tullut jo pyörittyä aiemmilla reissuilla niinsanotusti kiintiö täyteen. Ehkäpä hyvinkin, hotellit kun on aina aiemmin sijainneet juuurikin tällä alueella.
Jos alkuperäiseen suunnitelmaan olikin kuulunut (taas kerran!) käydä Top of the Rockissa, eli RFC:n huipulla katsastamassa mitä kaikkea ja kuinka paljon Manhattanilla oikein rakennetaan tällä hetkellä, niin se vesittyi sateeseen ja siihen matalalla matavaan pivikerrokseen. Sieltä mitään olisi nähnyt.
Otin siis suunnan viidettä avanueta pitkin takaisin etelään päin. 
 Siinä kohden kun kilometrejä oli tullut tallusteltua hyvän matkaa yli kymmenen siinä kaatosateessa ja käytyä yksi pizza-annos huitasemassa ääntä kohti olinkin taas jo valmis taxin kyytiin.
Se kiva näissä NYCin taxeissa on, että ne ei ole kalliita, ne mataa ruuhkissa, ne koukkii sivukaduille ohittamaan pahimpia ruuhkia - eli saat samalla katsella rauhassa maisemia, näet sivukatujen elämää, olet suojassa kaatosateelta etkä maksa siitä, että aikaa kuluu, vaan siitä matkasta mikä kuljetaan. (olisiko muistaakseni n 80centtiä aina kolme korttelia, ainakin siihen suuntaan)
 Sanoin kuskille, että jätä pois jossain mistä itse pääset hyvin jatkamaan matkaa, kunhan nyt tuot johonkin WTC:n nurkille.
Vettä jaksoi sataa edelleenkin kun oikaisin taas Memorialin läpi hotellille.
(hotelli on tuossa kuvan oikeassa laidassa, valkoinen rakennus, toinen oikealta, pieni parikymmenkerroksinen, terassiravintola näkyy huipulla tummana varjona)
Muutama muukin sateesta välittämättä liikkeellä ☺
 Pohjoisen altaan yhdellä sivustalla on yksi huikean iso ostoskeskus, aika erikoisen mallinen kaikenkaikkiaan. Ei voi ainakaan tylsäksi haukkua rakentamista!
(kuva sisältäkin tulossa jossain kohden myöhemmin)
 Johonkin aikaan myöhemmin iltapäivästä sade yllättäen lakkasi, aurinko alkoi pilkahdella, pakko mennä terassilta katsastamaan miltä siellä ulkona ihan oikeasti näyttää. Selkeneekö...

 Selkeni! Vauhdilla.
Eikun ulos takaisin. Rantaan. Puistoon. Rantabulevardille.








Aurinko laski, ilta tuli ja pimeys alkoi laskeutua.
Jos päivä olikin sateinen, niin ilta oli huikea. Lämmin, tyyni, upea.
Mikäs siellä oli sandaalit jalassa hihattomassa mekossa (pikkuinen villatakki täysin tarpeettomana mytyssä kädessä) kuljeskella.
Askelmittari näytti päivän saldoksi noin kaksikymmentä kilometriä, aika hyvin sadepäivälle.

Jos joku on luullut, että Manhattan on pelkkää kivierämaata ja bisnestä ja ruuhkaa, niin se ei todellakaan ole vain sitä. Täällä potkitaan nurmikoilla palloa, lenkkeillään yhdessä ystävän kanssa, tai juostaan yksin, puhutaan puhelimeen samalla, kuunnellaan musiikkia. Pelataan tennistä tai koripalloa, ulkoilutetaan koiria. Pidetään puistopicniciä, seurustellaan ystävien kanssa rantatien penkeillä.
Tai ihan vain nautiskellaan.

Kuten allekirjoittanut.

CU♥

perjantai 28. lokakuuta 2016

tutuilla kulmilla

Eikä kuitenkaan niin tutuilla.

Viikko takaperin nousin sinivalkoisille siiville ja otin suunnan sinne minne olen  jo kauan kaivannut, yhteen maailman ihanimmista kaupungeista, -ja omaan suosikkiini- New Yorkiin.
Kahdeksan vuotta on hupsahtanut edellisestä käynnistä, joten oli jo aika päivittääkin kuulumiset.
 
Lento oli aikataulussaan, kentällä jouduin hetken odottelemaan tilattua kuljetusta hotellille, mutta hätäkös tässä. Olin jo ihan melkein perillä. Matka hotelliin sitten kestikin vähän normaalia enemmän, reittikin kiersi pohjoisemmasta kuin aiemmin, oli nimittäin vuosisadan ruuhkat Manhattanin suuntaan. Kuskimme tuumasi, ettei ole tällaista nähnyt kahteenkymmeneen viiteen vuoteen.
No, saatiinpa uusia maisemia katseltavaksi matkan varrella, kuskeilla on koko ajan reaaliaikainen yhteys omiin keskuksiinsa, saavat tiedot ruuhkatilanteista ja etsivät vaihtoehtoisia reittejä sen mukaan.
Mikäpä siinä oli etupenkillä istuskella ja  tutkailla LaGuardian tienoita ja Queensia yleisemminkin, eipä ole niillä nurkilla tullut liikuttua. Reitti kun kulkee yleensä suht suoraan JFK:lta Brooklynin läpi kulkevia valtaväyliä.
Lopulta saavuimme East Riverin rantoja seuraillen Manhattan Bridgelle ja siitä Manhattanin puolelle.
Yksi porukka skipattiin sillan kupeeseen China Townin kulmille, minä olin sitten seuraava tiputettava omaan hotelliini. Tavoistani poiketen hotelli ei tällä kertaa ollutkaan Times Squaren liepiellä Middtownissa, vaan otin sen eteläkärjestä aivan WTC-Memorialin kupeesta.

Eteläkärkeä on kyllä tullut tutkittua jonniin verran aiemmillakin käynneillä, mutta edelliselläkin käynnillä koko WTCn alue oli vielä täysin rakennustyömaana, vain yksi uusista rakennuksista oli valmistunut. Nyt alue alkaa olla loppusilausta vailla, joten sinne siis.

Lähettyvillä on muutenkin paljon nähtävää ja vallan upeat reitit kävellä jos vaikka minne.
Tarkoituksena ei alunperinkään ollut juurikaan seikkailla muualla Manhattanilla, näilläkin nurkilla tulisi olemaan ihan riittävästi. Toki suunnitelmiin kuului High Linen kävely, siinä mennään sentään 33rd Streetille asti. Kyseinen HL on vanhan rautatielinjan aikaa sitten käytöstä poistettu katujen yllä kulkeva pohja, joka on kunnostettu upeaksi kävelyreitiksi.
No, ei mennä asioiden edelle! 

Saavuin siis hotellille iltaseitsemän aikoihin, kirjauduin sisään, skippasin matkalaukun huoneeseen ja suuntasin pihalle.

 Seuraavalle päivälle oli luvassa sadetta oikein kunnolla, joten otin iltakävelyn suunnaksi Brooklyn Bridgen, tarkoituksena kuvata eteläosan pilvenpiirtäjien valomeri. Keli oli huikea, lämmin ilta, sandaalit jalassa, ohut villatakki päällä, jalka kevyt, suunta tuttu....
 
Sen verran oli kuitenkin "suttuinen" ilma, että osa huipuista piileksi pilvi/usvahunnun keskellä eikä millään suostunut kuviin.
 Mutta niinhän se on, että sillä mennään, mitä annetaan!



Sillalta palasin "omille nurkille", kiertelin ihmettelemässä ja ihastelemassa Memorial Plazan kaunista aluetta ja muutenkin lähitienoita. Muutama tunti meni hujauksessa -ja aikaerokin talttui noileesti, ei tullut sitä monesti aiemmin yllättänyttä huteraa väsymystä.


  Asiaan sen kummemmon perehtymättömille tiedoksi, että nuo isot altaat on molempien syyskuun 11pv:n terrori-iskuissa tuhoutuneitten WTC:n tornien kohdalla. Reunakiveykseen on läpikaiverrettu kaikkien iskussa kuolleitten nimet, aika koskettavaa luettavaa. Varsinkin silloin nousee väkisinkin pala kurkkuun kun silmiin osuu naisen nimi syntymättöminen lapsineen.



Siinä kun vielä kävi iltaölperöisen nautiskelemassa hotellin ulkoterassilla 20. kerroksessa ja ihastelemassa näkymiä yövalaistuun One World Trade Centeriin ympäristöineen saattoikin hyvillä mielin pötsähtää suihkun kautta kaksi metriä leveään sänkyynsä, tuijotella hetken aikaa paikallisuutisia ja pressanvaalikeskusteluja, ja vaipua sitten muutamaksi tunniksi unten maille.
 
  

Aamuviiden aikaan aikaero muistuttaa kuitenkin, että "hei, sun kello on nyt yksi päivällä, ei enää tähän aikaan nukuta"....mutta siitä sitten seuraavalla kerralla.


Aikaero takaisin päin onkin ottanut harvinaisen lujille.
Nyt kun ei ole niitä pakollisia päivärutiineita on tullut kuljettua pää sumussa, uni ei tule ennen aamutunteja, mutta jatkuu sitten hyvinkin puolille päiville. Eli ihan olisin jenkkilän ajassa.
Antaas katsoo kuinka nyt pelittää, rytmi on pakko viimeinkin saada siirrettyä likemmäs normaalia, rinsessakolmikko kun  tuli viettämään viikonloppua ♥

Palailen linjoille kunhan tässä säällisesti ehdin, taidetaan ensin kuitenkin rauhassa juhlia halloweenrinsessan viisveet ja paistella pipareita ja syödä kakkua ja tuliasnamuja ja pusutella ja halitella ja ties vaikka mitä ☺
Yhtä ihanaista eloa teillekin! Palaillaan!

torstai 20. lokakuuta 2016

Heippatirallaa

En sitten ehtinyt postailla ennen reissua, jumituin varmaan sukankutimiin, Netflixin tarjontaan ja ties mihin. Äkkiäkös tuo aika karkaa käsistä kun on kivaa. Ja tottahan se on, että joskus on kivaa, hyvää ja terveellstä ihan vain irrottautua normirytmistä ja antaa itselleen luvan ihan vaan olla.
Kävi siinä välillä mielessä postauskin, mutta kun ei niin ei.

Nyt otan sitten irtioton arjesta ihan kunnolla.
Lähden kävelemään ei-niin-tuttuja katuja tuttuun paikkaan.
Aikani toivoin matkakaveria, mutta aina ei aikataulut mene yksiin -ja tulisi taas pian kierrettyä niitä kovin tuttujakin nurkkia turhan paljon uudestaan vähän niinkuin oppaan tapaisena- joten parisen viikkoa sitten naputtelin lipputilauksen ja hotellivarauksen ja kenttäkuljetukset ja...enpäs kerrokaan!

Lämpöä on vastassa ihan sopivasti, parinkymmenen asteen molemmin puolin, pikkuisen sadettakin,  mutta senhän minä en anna haitata jos hollille sattuu. Vähän kyllä veikkaan, että isoimmat menee ohi.

Matkaraporttia tulee sitten joskus ensi viikolla kun taas olen kotinurkilla.
Yökyöpelit löytävät ensimmäiset kuvat ja fiilikset joskus aamuyön tunteina instasta, sinne niitä päivityykin sitten pitkin matkaa 😉 (@pepi_nelli)

Että minnekö matka?
Arvaa 🙈

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

vauhtisokeuttako?

Vai ihanko vaan sitä tuttua viirausta.
Kun ei tunnu missään ☺
(mitä nyt välillä vähän lompakossa)

Piti teille esittelemäni viimeisetkin silaukset sinisestä salongista, mutta kun tässä ajan saatossa(!!) vähän yks sun toinen milloin missäkin tilanteessa -tai jonkun kaupan yhteydessä- on kysynyt, että niin, kuinkas kauan olet tässä nykyisessä kodissa asunutkaan.
Ja kuinkas monta muutosta siellä on tehty?

Ristus.
Ensimmäiseen on helppo vastata: n 19kk.
Toiseen voi vain sanoa, että älä kysy mahdottomia!

Piti oikein kaivella arkistoja. Ja olen ihan saletti, että jotain puuttuu.
Ihan varmasti. Ja pikkumuutoksiahan ei lasketa...ei pysty kykeneen.

Mutta yritetään ilman aikajanaa pysyä kuitenkin aikajärjestyksessä.
Ainakin suurinpiirtein.


 









 Tässä kohden päästäänkin sitten jo tähän päivään ja sinisiin hetkiin.
Perjantaiaamuna postipoika toi Svaneforsilta hartaasti odotetun paketin, josta kaivelin parin maton lisäksi uudet verhot olohuoneeseen. Ja täytyy vaan tunnustaa, että se kakkosvaihtoehto pelittää nytkin! Alunperin meinasin yksiväristä samettia.
Ilman mattoja tuskin olisin kuitenkaan näihinkään päätynyt, joten kaikkihan aina liittyy kaikkeen.
Alkuperäinen mattotilaus on edelleen voimassa josko niitä sattuisi tulemaan, mutta ihan ilman mitään kiirettä. Viihdyn oikein hyvin tässä rauhoittavan sinisessä, kirjahyllyttömässä tilassa.
Maailma ennen verhonvaihtoa:
 - ja jälkeen:

 Kuinkas se maailma voi näin ykskaks siniseksi pyllähtää?
Näin "ei sinisellä ihmisellä"?
Tyhmä kysymys!! Miksei voisi, onhan se nyt pyllähdellyt ennenkin vähän sinne sun tänne.
Ja ihan hyvä niin ☺

Nyt pyllähtelen muihin hommeleihin ja palailen niihin mattoihinkin kunhan tässä ehdin.
Katsotaan josko ennen reissua vaiko vasta reissun jälkeen.

Ihanaisia syyspäiviä kuitenkin ♥