Pitihän se arvata!

Niinkuin tuolla alkuvuodesta kerroin mulla ei ole tapana - ei hyvänä eikä pahana tapana -

tehdä uudenvuoden(tai muitakaan turhia)lupauksia.

Mutta ihan vähän yritin kyllä tsempata itseäni, että vois sitä rouva (tai naitu neiti tai mikä lie) joskus vilkasta peiliinkin. Muutenkin kuin naamavärkkiään.

Mutta joku kun on ollut kaukaa viisas ja laittanut nuo kaksi kokovartalopeiliä niin ovelasti ettei niiden eteen tule pysähdeltyä kuin suunnitellusti...ja minähän en moisia suunnittele.

 

Kostautuuhan se, varsinkin kun makaa perse homeessa puoli talvea flunssan kourissa naama telkkarissa kiinni ja syö kuin urheilijanuorukainen.

Eikä o urheilijaa nähnytkään, nuorukaisista puhumattakaan!

Mä mikään puuma ole, älkää nyt sellaisia ajatelko!!!! kele...

 

Nonnii, nyt mä sitten päätin, että lopetan!

Juu, antakaa vaan sen syrämmen tahristua...en bloggailua, en, te olette kuulkaa minust ihan pääsemättömissä! Syömisen! SEN mä lopetan.

Alan vasikaks. Ne kuulemma elää juomalla!

 

Katsokaa nyt tätäkin!

Rinsessa antoi (äitinsä pienellä avituksella) mummulle kiitosta lapsenlikkana olosta

- vaikka mä saisin kiiitellä heitä kun sain taas olla itseeni paremmassa seurassa!

 Tuo kuva on otettu noin puoli tuntia sen jälkeen kun tulin kotiin.

Kaupan kautta. Kaupungilla asioituani. Nälkäisenä. Ajattelin, että teen ruuan vasta huomenna,

nyt heitän valmiin pizzan uuniin....

 No, kuten näkyy, se pizza oli uunissa ja mä sen aikaa lueskelin blogeja.

Ja menin avaamaan sen suklaarasian. RÖYYYHHH!

Ei siinä noin pitänyt käydä, mutta kävi nyt kuitenkin!

Söin vielä puolikkaan pizzankin, ahne paska!

 Eli masu on enemmän kuin täysi, tällä eläis kaksi viikkoa noileesti.

Ja suklaaboxi on tyhjä.

Tottakai!! Jus tämän vuoksi en osta niitä arvonnan suklaitakaan tänne kotiin notkumaan,

kun ei ne notku täällä, ne häviää!

Kukkiakin muuten piti ostaa, arvatkaapa vaan muistinko.

 Mutta en minä tätä teille tullut kertomaan, tämä nyt vaan lähti vähän lapasesta.

Piti kertoa yksi tarina.

Mustankissan tytär pisti blogiinsa arvonnan, ja sinne piti kertoa lapsuusmuisto - mä aloitin tarinan siellä ja kerroin että koko tarina tulee tänne ☺

Tämä kuuluu sarjaan "muisti palailee pätkittäin!"

(onks havaintoa muunkinlaisesta...?)

*

Palaataanpa ajassa hetkeen jälkeen dinosaurusten, olin viiden vanha kun muutin vanhempien kanssa uuteen kaupunkiin, pienelle asuntoaluelle, kolmikerroksiseen kerrostaloon.

Me asutiin ekassa kerroksessa, kolmannessa asusti Pipsa, mua vuoden vanhempi.

Me ehkä tarvittiin orastavaa kaveruutta voitelemaan jotain yhteisiä kokemuksia, ja kas....

Saman rapun keskikerroksessa oli yksi asunto remontissa.

Ovi oli auki rappukäytävään ja tokihan me uteliaat pienet sielut mentiin kurkkimaan että mitäs siellä tapahtuu....ei siellä tapahtunut yhtään mitään. Vielä!

Herrat remonttireiskat olivat nimittäin lähteneet ruokatunnille - joka todella oli silloin tunnin mittainen. Ja jättäneet sen oven auki!! - sehän oli selvä kutsu!!

Eikun sisälle!

Eteisessä oli seinä maalattu valkoiseksi, paperit lattialla ja paperin päällä maalipurkkeja.

Avonaisina!!!!

Yksi oli oikein nättiä marjapuuronpunaista - ja mehän heti kokeilemaan, että onkos se ihan oikeasti nättiä.

Siihen eteisen seinään. Valkoiseksi maalattuun.

Olihan se...hyväksi havaittiin - ja kun oli havaittu ja eteisen seinä koristeltu, jatkettiin rappukäytävään.

Maalattiin kaiteet, se rautakaiteitten päällä oleva osuus, josta otetaan kädellä kiinni.

Se oli ilmeisesti niin tylsä mustana.

Päästiin eka kerrokseen, mentiin pohjakerrokseen...ja siellä tuli vastaa ovi.

Ovessa sellainen vanha rautalukko, jossa pyöreä namikka jolla kääännetään lukon kieli sisään.

Ruma sekin oli, mitä ilmeisimmin, koskapa me maalattiin sekin sillä marjapuuronpunaisella.

 

Olis varmaan maalattu ties vaikka ja mitä, mutta tässä kohden kävi käry.

Ja niskaperseotteella jatkui matka kotiin.

Pipsa väitää ettei muista tuosta mitään - mutta Pipsapa ei saanutkaan selkäänsä.

Mä sain!

Joskus vuosia myöhemmin me ulkoilutettiin kyseiseen asuntoon muuttaneen nuorenparin maltankoiraa, ja kuinka ollakaan, eteisen valkoiseksi maalatusta seinästä paistoi läpi jotain outoja kuvioita - ihan kuin alla olis jotain kummaa maalaustaidetta....

 

Jokunen vuosi sitten sanoin Pipsalle että jos käyt joskus siellä nurkilla, niin kurkkaapa se alakerran lukko.

Siitä ei nimittäin ikinä ole kulunut se kaikki marjapuuronväri pois ☺

 

Me asuttiin kymmenen vuotta Pipsan kanssa samassa talossa, sitten tiet erosi eri kaupunkeihin.

Nyt Pipsa yhden pojan äitinä on kahden pojan mummi - minä sen yhden poikani äitinä kolmen tytön mummi ☺

Tiet erosi silloin, mutta matka jatkuu - kuulumiset vaihdetaan aika ajoin.

Taidankin laittaa Pipsalle postia!

 

Että ei kai se ihme ole jos mulla maalipensseli pysyy kädessä!

Minkä nuorena....

 

♥CU!♥